Kotihoidokkien kuulumisia: Kaikenlaista ruokavaliosta kukkaruukkuun

Moikka taas!! Täällä ollaan, hoitomamman hellässä hoivassa!

Mulle kuuluu oikein hyvää.

Ruokavalio mulla on kuulemma oikein laaja, eli kurkut, päärynät, omenat, appelsiinit ja tietysti kestosuosikki banaani kuuluvat mamman ja mun yhteisiin herkutteluhetkiin. Nirppis olen muka siinä, että hedelmien täytyy olla hyviä, mitään kitkeriä tai puisia talvilajikkeita me ei sitten suuhumme laiteta. Suomalaiset perinneruuatkin on niin nannaa että, kuten ruislimppu ja karjalan piirakat, ne uppoo ku veitsi voihin, sanoo mamma! Must se on hyvä juttu?

Vauvat... ne on aika mielenkiintoisia, niitä kannattaa kuitenkin vähän väistää, mut parasta vauvoissa kuitenkin on se, että ne on ruokapöydässä yksiä herkkukoneita ja jättävät mulle paaaljon ihanaa syötävää pöydän alle ja fiksuimmat vauvat osaavat jopa syöttää koiria suoraan ruokapöydästä, kuten esim. tuo mamman kummityttö.

Lapset on kivoja ja kiinnostavia yleensäkin, niitä en pelkää. Ovat leikkisiä kuten olen minäkin. Murrosikäiset pojat on hieman haastavampia, varsinkin tuo peräkammarin hirvistys, sitä pitää vielä hieman tarkkailla. Mennä mörisee jotain mistä ei Erkkikään saa selvää... mut kyllä mä sen kanssa mielelläni ulkona käyn ja syön sen sapuskan jota tyyppi tarjoilee. Jotenkin se vaan on kuitenkin tarkkailtavien listalla.

Edelleen kaikki kelit ovat kivoja ja jännää on kun aina on vähän erilainen maasto, märkää, puuterilunta, jäätä, räntää…. Ihan mitä vaan voi aamulla tulla vastaan kun nokkansa ulos pistää. Ja puuterilumi, sese vasta hyvää onkin. Puuterilumessa näkyy hauskasti neljä tassua ja kielen kuva, kun pitää vauhdissa lipoa harvinaista herkkua.

Konstan kanssa menee silleen tasaisesti, välillä pomottaa Konsta minua ja välillä minä Konstaa, ihan leikillään siis vaan. Me ollaan nimittäin ihan sulassa sovussa mamman lellikkejä.

Nyt me opetellaan että ei hypitä, varsinkaan ihmisiä vasten. Melkein sen jo osaankin, mutta aina ei muista, kun mä niin tykkään uusista ihmisistä! Mamma syöttää mulle namuja ulkona, kun ohitellaan muita karvakavereita, hyvin onnistuu. Uskokaa tai älkää, mutta mä en kotioloissa haukuskele. Ihan vaan asiasta sanon, en muuten. Jännittävissä uusissa tilanteissa saatan vähän haukahdella ilosta, mutta se kuulunee Espanjalaiseen luonteeseeni.

Koirapuistossa mä innostun aina kuulemma aikalailla ja komennan mammaa tai ihan ketä tahansa heittämään mulle palloa, keppiä, tikkua, namia... ihan mitä tahansa. Kun se on niin kivaa juosta hakemaan tavaroita. Voisikohan mussa olla kuitenkin hiukka noutajaa myös...?

Kaiken kaikkiaan oon aika ihana koira, sanoo hoitomamma. Ja lisää, että on sääli, ettei näin upealle koira-herralle ole vielä löytynyt omaa rakastavaa perhettä. Mamma suree sitäkin ettei ehdi minua tarpeeksi aktivoida ja harrastuttaa, kun mammalla on se koulu vielä kesken ja töissäkin pitää käydä... Kyllä minäkin ihan valmis olisin asettumaan aloilleni rakastavan perheen huomaan. Vieläkään en tiedä, mistä sen löytäisin. En sinne nettiin saanut ilmoitusta laittaa, mamma sanoi, että se on vihoviimeinen konsti jota käytetään, eikä kuulema vielä ole sen aika. Joten odotellaan sitten vaan sitä tyyppiä joka vielä ei ole mua löytänyt :)
Kevättä odotellessa, Santi