Anita on edistynyt monissa asioissa kivasti. Toki olemme välillä menneet takapakkia, varsinkin ulkoilujen kanssa. Anita ei enää kovin jännitä pimeällä ulkoilua, onhan se vielä jännittävää, mutta parempaan ollaan menossa. Yleensä Anita kulkee nätisti remmissä, remmi tiukalla mutta sopivasti. Jahka se ihana vastustamaton haju tulvii nenään ja alkaa viemään Anitaa, olemme tehneet täyskäännöksen ja Anita palaa sillä hyvin maan pinnalle.
Tämän hetken haaste on toiset koirat, Anita on alkanut haukkumaan niitä nyt enemmän, mutta on edelleen äärettömän helposti rauhoiteltavissa. Eli epävarmuutta löytyy, siihen pitää keksiä jotain, millä vahvistan sen itseluottamusta narun perässä ollessaan. Sen verran on kuitenkin rennompana ulkona kun aiemmin, että nyt kelpaavat namit, hyvä merkki :)
Se ei myöskään jaksa enää niin innokkaana päivystää tyttären ovea, jonka takana kissat asustavat. Kyllästyttävää puuhaa kun ei siitä saa mitään konkreettista mielihyvää...
Anitasta on kehkeytynyt supertervehtijä. Töistä kun tullaan, Anita osoittaa avoimesti, kuinka hauska on taas nähdä! Ihanaa kun se riemastuu ihan hulvattomasti! Ole siinä sitten coolina...
Anita on myös alkanut osoittamaan tykkäämistään antamalla suukkoja, vienosti, mutta kuitenkin. Kuinka hellyyttävää! Sydämessä tuntuu niin hyvältä kun ajattelee, ettei Anita vielä kuukausi sitten tiennyt tällaista elämää olevankaan! Ja että sillä on nyt oma ihminen (tai useampi) ja oma pikkuinen laumansa.. ikioma turvapaikka, pehmeät pedit ja säännöllinen ruoka, tekemistä ja rapsuttajia, paljon rakkautta ja haleja.
Anitassa voisi olla ehkä ripaus kissaakin, sillä on niin ihana tapa tulla puskemaan hyvää oloaan kylkeä, reittä, pohjetta, selkää... ihan mitä vaan vasten! Ja yleensä sen jälkeen villittää ja hepulittaa!
Suuresti ihmettelen myös, että Anita osaa leikkiä leluilla. Yleensä kauan tarhalla olleet ja/tai nuorena tarhalle joutuneet koirat eivät ymmärrä lelujen päälle mitään eivätkä siis leiki. Anitapas leikkii. Saa pehmolelut kyytiä ja sisälmyksiä keräillään sitten pitkin lattiaa.
Pieni vahtikoiranpoikanen on myös herännyt. Jos joku liian pitkään seisoksii ulko-ovemme takana rupattelemassa, Anita ilmoittaa kyllä, että voitteko poistua häiritsemästä. Tai joku muu asiaankuulumaton ääni saa sen haukahtamaan. Anitalla on muuten ihan äärettömän miellyttävä ääni, ei lainkaan terävä, vaan pehmeä kumuileva, vahva ääni. Muttei mikään korvia satuttavan kova. Ja Anita sanoo muutaman hauhaun, ei ala paukuttamaan pitkiä aikoja. Eli tekee sitä mitä koiran kuuluukin tehdä, ilmoittaa.
Anita tykkää edelleen sohvasta. Se möyrii ja pyörii sohvalla onnellisena. Illalla kun olen menossa nukkumaan ja sohvalle tulee tilaa, siirtyy Anita siihen ottamaan ensiunet. Hanin viereen. Aamulla Anita kyllä nousee omalta pediltään, en tiedä missä vaiheessa sen on hiki tullut sohvalla :))
Mä tykkään Anitasta kuin hullu puurosta. Jos oma lauma ei olisi täynnä, ei olisi epäilystäkään, etteikö Anita saisi jäädä luokseni. Mutta resurssini on rajalliset... Toivon, että Anita löytää ihanan rakastavan ihmisen itselleen!
Muutama kuva myös:
 |
| Sohvamöyrimistä |
 |
| Maharapsuja sohvalla |
 |
| Rakkautta... |
 |
| Täytyy tehdä jotain kotihommia ruokansa eteen... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti